Tietoja Rakkaudesta Ja Säälistä - Rehellisyyden Arvo Psykoterapiassa: Tapaus Käytännöstä

2024 Kirjoittaja: Harry Day | [email protected]. Viimeksi muokattu: 2023-12-17 15:44

P., nuori 25 -vuotias tyttö, joka työskentelee virkamiehenä, ei naimisissa, ei lapsia. Hän kääntyi valituksiin työssään ja rakkaidensa kanssa syntyvistä konflikteista. Huolimatta siitä, että hän tarvitsi huolenpitoa, huomiota, lämpöä, hän tunsi elämässään huomattavan alijäämän

P.: n fyysinen vika amputoidun käsivarren muodossa oli silmiinpistävä, mutta hän ei sanonut siitä mitään. Ensimmäisessä kokouksessa P. näytti hieman pelokkaalta ja huolestuneelta. Keskustelun aikana kysyin, mitä kädelle oli tapahtunut, mutta P. sanoi äkillisesti minulle, että "hän ei halua eikä aio puhua siitä". Olin yllättynyt niin ankarasta vastauksesta uteliaisuuteeni, mutta P. rajoja kunnioittaen päätin olla tunkeutumatta niihin ennenaikaisesti. Tästä huolimatta tämä reaktio piti yllä ja jopa lisäsi uteliaisuuttani tarinan taustalla.

P.: n suhde muihin kehittyi melko tyypillisellä tavalla - niin kauan kuin he pysyivät muodollisina ja etäisinä, P. ei kokenut ahdistusta, mutta ajan myötä, lähentymisen seurauksena jonkun kanssa, P.: n ahdistus lisääntyi. Yleensä suhde päättyi pian jonkinlaiseen skandaaliin tai pahensi merkittävästi konfliktin seurauksena. Ollessaan koulutettu, hyvin luettu ja taitava henkilö psykologian alalla, P. oletti jonkinlaisen panoksen läsnäolon tässä prosessissa, joka itse asiassa halusi ymmärtää terapian aikana.

Hoidon aikana keskustelimme P.: n kanssa monista näkökohdista hänen suhteidensa rakentamiseen muihin ihmisiin. Mutta hänen vammaisuutensa aihe oli poikkeuksetta tabu. P.: n viesti kuulosti tältä: "Puhu mistä tahansa, älä kysy minulta amputoidusta käsivarresta!" Tämä tilanne herätti minussa sekoituksen uteliaisuutta, sääliä P.: tä kohtaan ja kasvavaa ärsytystä häntä kohtaan, mikä liittyi siihen, että tällainen hänen viestinsä riisti minulta vapauden suhteissani hänen kanssaan. Seuraavalla istunnolla päätin kertoa hänelle siitä, mikä aiheutti hänen vihansa. Hän huusi, että "loukkaan hänen yksityisyyttään kaikkein petollisimmalla tavalla".

Tunsin itseni hylätyksi ja hämmentyneeksi ja jopa hieman peloissani tällaisen voimakkuuden ja voimakkuuden reaktiosta. Päätin kuitenkin olla jättämättä tätä aihetta estämään suhdettamme ja jättämättä huomiotta tapahtunutta. Laitoin kuvatut kokemukset yhteyteen P.: n kanssa sekä halun pysyä suhteessa hänen kanssaan ja puhua tästä aiheesta edelleen hänen voimakkaasta negatiivisesta reaktiostaan huolimatta. P. kyyneleet silmissä pyysi olemaan koskematta häneen. Tuolloin koin jonkinlaista pelkoa vastauksena hänen sanoihinsa ja sanoin, että en halua sivuuttaa sitä, mitä tapahtuu. Jatkessani sanoin, että luulen, että hänellä oli kaikki syyt sivuuttaa amputoitu käsivarrensa, mutta tällä näytti olevan merkittävä negatiivinen vaikutus hänen elämäänsä. P. sanoi olevansa sama henkilö kuin kaikki muutkin. Hänen reaktionsa yllätti minut hieman - kuva hänen alemmuudestaan ei koskaan ilmestynyt yhteystietoihimme. Lisäksi hänen sanansa, jotka näyttivät aivan ilmeisiltä, kuulostivat hyvin hermostuneilta voimakkaan ahdistuksen taustalla ja olivat enemmän samankaltaisia kuin automaattisen harjoittelun tai itsehypnoosin sisältö kuin lausunnot, joihin P. uskoo.

Pyysin P.: tä toistamaan nämä sanat uudelleen sanottuaan ne minulle henkilökohtaisesti. Aloitettuaan puhua P. purskahti itkuun, ei sanonut mitään itkuun vähään aikaan ja huusi sitten kyynelten läpi:”En ole mitään! Olen vammainen! Kukaan ei tarvitse minua!"

Nämä sanat”lävistivät minut läpi ja läpi” terävällä kivulla, joka jäi jumiin kurkkuun.

Kerroin P.: lle tästä ja pyysin häntä olemaan pysähtymättä tähän kehittyvän kokemuksen prosessiin ja pitämään yhteyttä minuun samanaikaisesti. Kyyneleiden kautta P.alkoi puhua innoissaan tunteistaan ja ajatuksistaan, jotka liittyivät hänen vammaisuuteensa, sekä siitä, että muut "opettivat häntä olemaan puhumatta viasta". Kuten kävi ilmi, ympäröivät P.

Ajattelin, että tällä tavalla voit vain auttaa ihmistä tulemaan vammaiseksi etkä tukemaan häntä sopeutumaan todellisuuteen. Lisäksi P.: n kokemuksen epämuodostunut prosessi muodosti ironisesti hänen ideansa itsestään vammaisena. Näiden pohdintojen aikana koin sääliä ja myötätuntoa P.: tä kohtaan, jota yritin sijoittaa suhteeseeni hänen kanssaan. Vastauksena kohtasin kielteisen reaktion itseäni kohtaan ja vaatimuksen "olla nöyryyttämättä säälilläsi".

Sanoin, etten voinut hallita tunteitani ja halusin olla enemmän tai vähemmän totuudenmukainen suhteessani, ja kunnioitan P. liikaa, jotta voisin olla tekopyhä hänen kanssaan. P. näytti yllättyneeltä sanoistani ja näytti hämmentyneeltä. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: "Mitä välität minusta?!" Nyt on aika yllättää minut.

Sanoin, että en näe terapeuttista suhdettamme terapian pelinä, vaan tilana, vaikka se on luotu nimenomaan terapeuttisiin tarkoituksiin, mutta johon panostan koko sydämestäni ja kokemuksestani. Ja koska hän on henkilö, joka ei ole välinpitämätön minulle, hänen kokemuksensa ovat siksi minulle erittäin tärkeitä. P. sanoi, ettei hän muista ketään vakavasti kiinnostunutta hänen huolistaan amputoidusta kädestään. Vastatessani hänelle ehdotin, että jos hän omaksuu tällaisen asenteen ja jättää ongelman huomiotta, hän saattaa jättää huomiotta ympärillään olevien ihmisten kiinnostuksen. Ja kaikki ihmiset eivät vihansa pelon vuoksi uskalla kiinnostua tästä. P. näytti vaikuttuneelta. Lisäksi P. Pyysin P.: tä pitämään yhteyttä minuun kokemukseni kanssa ja kuuntelemaan tässä prosessissa syntyviä toiveita. Hetkeä myöhemmin P. sanoi, että hänen oli äärimmäisen tärkeää täyttää halu haluta huolehtia hänestä. Ja sen jälkeen hän sanoi: "Kiitos."

Kuvattu istunto osoittautui käännekohaksi P.: n terapiaprosessissa. Hän aloitti edistyksen P. vapauden palauttamisessa suhteissa muihin ihmisiin, minkä seurauksena hän alkoi kehittää läheistä termisuhteet. Hetken kuluttua hän kertoi minulle menevänsä naimisiin miehelle, joka huolehti hänestä ja "ymmärsi yhdellä silmäyksellä". Palatakseni tämän vinjetin havainnollistamiin tapahtumiin, on syytä kiinnittää huomiota siihen, että puheeni, jossa keskitytään P.: n kokemukseen, joka liittyy hänen fyysiseen vikaansa, sisälsi samanaikaisesti sekä turhautumista että tukea.

Turhautuminen liittyi P.: n yrityksiin sivuuttaa tarve liittyä tähän tosiasiaan, ja tuki liittyi prosessiin, jossa koettiin tässä prosessissa syntyvät ilmiöt uutena tapana järjestää yhteyttä. Lisäksi uskon, että tukemalla uusia tapoja järjestää yhteydenpito asiakkaan kanssa on mahdotonta olla turhauttamatta vanhoja kroonisia itsemalleja.